Pitäisikö pappien kadehtia puita? 
Tekstikoko: -2 -1 0 +1 +2 +3
Mediakortti   |   Yhteystiedot   |   Palaute   |   Sivukartta   |   a- A  A+

Kuopion ja Siilinjärven evankelisluterilaisten seurakuntien lehti

Arkisto

Pitäisikö pappien kadehtia puita? 

30.5.2018

Pakina | Seppo Kononen

Joku saattaa ajatella, että Kaavin kirkosta puuttuu jotain olennaista, kun sinne ei ole maalattu alttaritaulua perinteisine Golgatan mäkineen ja kolmine ristiinnaulittuineen. 

Puinen risti Kaavin kirkon itäpäädyssäkin toki on. Alttaritaulun paikalla on lattiasta kattoon yltävä ikkuna, josta näkyy hautausmaan vankka kuusikko. Pääsiäisen suuren sanoman sijasta kansa saa seurata vuodenaikojen vaihtumista luonnossa. 

Puut eivät puhu, mutta niillä on kuitenkin paljon sanottavaa, jonka ihminen myös kuulee ja osaa lukea. ”Nyt metsä kirkkoni olla saa, voi täällä palvella Jumalaa, mun urkuni kauniit, soikaa!”, kuten runoilija Immi Hellén kuvaa Paimenpoika-runossaan, jota pelimannien kanssa olemme olleet joskus säestämässä jumalanpalveluksissa. 

Metsä ei tarvitse sanoja, usein se puhuttelee meitä pelkällä hiljaisuudellaan tai lohduttaa hennolla huminallaan, jossa on samaa vienoutta kuin Seunalan Annan laulussa lapselleen Aleksis Kiven Seitsemässä veljeksessä. Raamatullisen ankaran isä-Jumalan tavoin metsä kuten koko luontokin voivat myös näyttää jylinällään ja ryskeellään taivaallisen voimansa ja jopa vihansa. 

Toisaalta: jos metsä joskus pelottaa, niin yhtä lailla se antaa turvaa ja ymmärtää. 

Heti lapsuudesta opin, että jos toiset ihmiset eivät kuule toiveitani, niin puut kuulevat. Sydänjuuria myöten loukattuna juoksin metsään, kiipesin puuhun, jäin istumaan oksanhankaan ja ajattelin: täällä on hyvä olla, tänne minä jään enkä varmasti laskeudu koskaan alas! 

Puu ymmärsi lapsen loukattua mieltä, kuunteli nöyrästi - ja lähetti pojan tunnin kuluttua rauhoittunein mielin takaisin kotiin toisten seuraan. 

Takavuosien mieliin jääneessä mainoksissa meiltä leivänsyöjiltä kysyttiin, mitä meillä oli ennen Floraa? Aivan yhtä lailla voisimme kysyä, mitä meillä ikuisuusasioista kiinnostuneilla suomalaisilla oli ennen tänne tuotua kristinuskoa ja sen kaikkivaltiasta Jumalaa? 

Tosiasiassahan meillä oli ennen ristiretkiä jumalia ihan liiankin kanssa, kuten kansalliseepos Kalevalasta ja muinaisista kansantarinoista olemme oppineet. Tapion tarhat, Mielikki metsän emäntä tai vetehinen Vellamo; ei ollut luonnonilmiötä, jolle pakana-ajan suomalaiset eivät olisi nimenneet omaa jumalaa, johon he voivat vedota aina hädän hetkellä. 

Kohta vuosituhannen on kirkko puhunut yhden Jumalan puolesta ilman, että suomalaiset olisivat vieläkään unohtaneet muinaisia luonnossa eläviä jumaliaan. Sen verran on vain suostuttu antamaan periksi kirkon opetukselle, että osa noista jumalista on ristitty uudelleen uusitestamentillisilla nimillä. Anna Antti ahvenia, Pekka pieniä kaloja... 

Pitäisikö pappien olla kateellisia luonnolle tai sen puille, että ne ovat edelleen mukana meidän kuolevaisten sielunhoidossa? 

Tuskinpa tointaa, näin ajattelen, koska luonnon sanaton puhe jos mikä avaa ihmismielen otolliseksi myös papin sanoille. Tämän olemme huomanneet vaikkaa Koillis-Savossa, kun olemme taivaltaneet taas vuodesta 1995 lähtien keväisin korpien halki säyneiseläisten vanhaa kirkkotietä Kaavin emokirkkoon ja takaisin. 

Kuuden tunnin kävely luonnossa valmistaa meidät hengessämme iltakirkkoon niin perin pohjin ja tekee niin rauhallisen olon, ettei papin tarvitse sanoa oikeastaan muuta kuin aamen retken päälle. 

Samasta maastahan me ihmiset nousemme puitten kanssa ja samaan maahan myös aikamme huojuttuamme palaamme – jotkut valmiiksi tomuna ja tuhkana, jotkut vielä perinteisesti puuarkussakin.