Mustaa miestä ken pelkäisi
Tekstikoko: -2 -1 0 +1 +2 +3
Mediakortti   |   Yhteystiedot   |   Palaute   |   Sivukartta   |   a- A  A+

Kuopion ja Siilinjärven evankelisluterilaisten seurakuntien lehti

Arkisto

Mustaa miestä ken pelkäisi

28.3.2018

Pakina | Seppo Kononen

Olen yksi niistä tuhansista sotien jälkeen syntyneistä maalaispojista, joilla oli jo mahdollisuus päästä auran kurjesta opin tielle ja joiden äideillä oli selkeä näkemys, mikä hänen esikoisestaan piti tuleman: ”Sinä lähdet lukemaan papiksi”. 

Ymmärrän nyt vanhennuttuani hyvin äitivainaata. Nuorena, vasta rippikouluikäisenä tyttönä hän oli joutunut lähtemään äidittömäksi jääneenä Kiuruvedeltä piikomaan Helsinkiin ja nähnyt siellä, miten paljon helpompaa ja kaikin tavoin rikkaampaa oli se elämä, jota pääkaupungin herrasperheissä 1930-luvun alun Suomessa elettiin. Muutaman vuoden kuluttua hän oli kuitenkin joutunut palaamaan takaisin kotimökille hoitamaan jo toisen kerran orvoksi jääneitä pienempiä sisaruksiaan, kun äitipuolikin oli kuollut synnytykseen. 

Kuka äiti ei olisi halunnut tällaisten kokemusten jälkeen lapsilleen parempaa kohtaloa kuin mikä hänen itsensä osalle oli langennut. Murheittensa keskellä äiti lohduttautui puhumalla meille lapsilleen ruotsia ja muistelemalla, miten hän oli piikana saanut pissittää Suomen 1900-luvun talouselämän suuriin vallankäyttäjiin kuulunutta Kansallis-Osake-Pankin pääjohtajaa Jaakko Lassilaa

Vastoin äidin toiveita minusta ei tullut pappia, jos ei paljon pippiäkään. 

Ei niin, etteivätkö uskonasiat olisi kiinnostaneet nuorta miestä. Vieläkin hävettää, miten kaksitoistavuotiaana kiivailin toistuvasti Raamatun totuuksista Jehovan todistajaksi kääntyneen setäni kanssa. Mikä minä poikanen olin pitämään aikuista miestä kuvitellulla kaidalla tiellä. 

Miksi en lähtenyt tuoreena ylioppilaana lukemaan papiksi Helsinkiin, jonka uljaan tuomiokirkon kryptassa, keisarillisen Aleksanterin yliopiston naapurissa, äitini oli käynyt rippikoulunsa? Siihen oli yksityisiä, mutta myös jotenkin yleisiä syitä. 

1960-luvulla papit olivat vielä siinä asemassa, että heidän edessään seistiin hattu kädessä ja vastattiin, jos kysyttiin. Ehkä kunnioitus oli Kiuruvedellä tavallistakin syvempää, kun oli totuttu, että papit olivat körttikansan aatelia – pitkiä, mustia ja komeita Simojoen tai Malmivaaran suvun miehiä. 

Vaikka tasavallassa jo elettiin, oli kuilu talonpoikien ja pappissäädyn välillä edelleen henkisesti ylitsekäymätön. Piti olla Saviahon Liisan tapainen asioita miettimätön kylänhupakko, että tohti puhua papille kuin ihmiselle. Liisa oli tarjoilemassa kahvia naapurin Martta-emännän hautajaisissa ja tarjosi kirkkoherrallekin, joka kuitenkin esteli: ”Kiitos, en minä ota nyt, kun join juuri toisessa paikassa”. 

Liisa ei häkeltynyt, vaan teki uuden tarjouksen: ”Ottakee hyvä rovasti ies yks sokerj!”. 

Tämän päivän Suomi on jo toinen kuin se, johon minun sukupolveni syntyi ja jossa se varttui aikuiseksi. 

Papit ovat tosin tavoittamattoman kaukana myös tänään, kun pienet seurakunnat on sulautettu suuriksi hallinnollisiksi yksiköiksi ja lauma tuskin enää näkee tai tuntee omaa paimentaan. Mutta henkisessä katsannossa papit eivät ole enää aikoihin olleet yhtä etäisiä kuin nuoruuteni vuosina. Vaikka taloudellinen eriarvoisuus taas kasvaneekin, kansakunta on ainakin tasa-arvoistunut. Lipereistään huolimatta pappikin voi ja saa olla tänään tavallinen ihminen ja syntinen, yksi meistä. 

Vanhassa maailmassa kirkot olivat täynnä, kun papit olivat heti Jumalasta seuraavia. Siihen nähden on hyvin kummallista ja vähän säälikin, että kirkot ammottavat tyhjyyttään nyt, kun pappia ei tarvitse syntisen pelätä.