Langenneita enkeleitä
Tekstikoko: -2 -1 0 +1 +2 +3
Mediakortti   |   Yhteystiedot   |   Palaute   |   Sivukartta   |   a- A  A+

Kuopion ja Siilinjärven evankelisluterilaisten seurakuntien lehti

Arkisto

Langenneita enkeleitä

28.3.2018

Teksti: Kari Kuula

Kuva: Tuija Hyttinen

Lääkärin ilme on vakava. Siitä voi päätellä tutkimusten tulokset. Se on syöpää, ärhäkkää laatua vielä. Edessä on pitkä kamppailu ja kärsimystie. 

Jonkun toisen via dolorosa alkaa jo ennen syntymää. Äidillä ei ole voimia huolehtia itsestä eikä lapsesta. Huostaanoton jälkeen viranomaisista tulee kasvattajia. Koulunkäynti ei onnistu, ajaudutaan huonoon seuraan, poliisin kirjoihin ja vankilakierteeseen. Lopulta uupuneen elämä päättyy oman käden kautta.

Toisia kohtalon koura ei juuri ravistele, vaan käy päinvastoin. Hankkeet onnistuvat ja kaikki muuttuu kullaksi ja rakkaudeksi. Kuolemakin kohtelee hellästi. Se tulee levollisesti unessa, kun ikää on jo paljon ja elämästä saatu kylliksi. 

Kärsimys jakautuu maailmankartalle epätasaisesti. On köyhiä ja kurjia kolkkia, joissa riistetään ja soditaan sukupolvi toisensa jälkeen. Toisaalla taas yhteiskunnat kukoistuvat ja kaikenlainen vauraus kasvaa. 

Syntymäarpajaisissa päätetään paljosta. 

Elämä ei ole reilua 

Kärsimys hiljentää. Ja laittaa miettimään. Jo Vanhassa testamentissa ihmetellään elämän ankaruutta. Miksi hyvän Jumalan maailmassa tapahtuu myös kauheita asioita? 

Viidennen Mooseksen kirjan mukaan ainakin osa kärsimyksestä johtuu ihmisten pahuudesta. Jumala kostaa omat ja isien pahat teot. 

Viisauskirjallisuus tarjoaa toisenlaisen teorian. Luonto itse – Luojan tahdosta tietenkin – palkitsee hyvästä ja rankaisee pahasta. Jos et kylvä, tulee nälkä. Jos toimit tyhmästi, joudut vaikeuksiin. Näin luonto toimii. 

Jobin ja Saarnaajan kirjassa esitetään vastalause. Kärsimys ei noudata minkäänlaista kaavaa. Joskus hyvät ja viisaatkin kokevat kovia ja menettävät kaiken. Usko Jumalaankaan ei varjele kipeiltä vastoinkäymisiltä. 

Elämä vaan ei ole reilua, vaikka ollaankin hyvän Jumalan maailmassa. 

Tyynesti tulessakin

Antiikin kreikkalaisessa filosofiassa kärsimystä selitettiin ”luonnontieteellisemmin”. 

Ensin oli kaoottisessa tilassa melskaava alkuaines. Siitä jumalat muotoilivat kauniin kosmoksen. Koska alkuaine oli puutteellista, maailmaan jäi monenlaista vikaa ja keskeneräisyyttä. Siksi täällä kärsitään. 

Toiset arvelivat kärsimyksen johtuvan edellisen elämän synneistä. Tämä platonismin muoto muistuttaa hindulaisuuden oppia karman laista. Jälleensyntymisten ketjussa sielut kasvavat vähitellen paremmiksi, kunnes kärsimys lopulta lakkaa. 

Buddhalaisuus taas tulee lähelle kreikkalaista stoalaisuutta. Kummankin mukaan kärsimys syntyy ihmisen vääristä ja turhista haluista. Opetellaan siis ottamaan tyynesti vastaan luonnon ja kohtalon lahjat, ovat ne minkälaisia tahansa. 

Silloin kivusta ja surusta häviää kärsimyksen ulottuvuus. 

Synti toi itkun ja kurjan kuoleman 

Varhainen kristinusko tarjosi oman täydennyksensä kärsimyksen problematiikkaan. Uuden testamentin mukaan ihmisen synti toi maailmaan itkun, hammastenkiristyksen ja kurjan kuoleman. 

Kirkkoisät lisäsivät kuvioon langenneet enkelit. Nekin ovat vastuussa luomakunnan kurjuudesta. Keskiajalla surkeat vuodenajatkin pantiin syntiinlankeemuksen piikkiin. Taivaassa taas vietetään ikuista kevättä. 

Nykypäivän ajattelija toteaa, että näissä teorioissa ihmisten ja enkelien harteille sälytetään aivan liikaa. 

Kyllä suuri osa kärsimyksestä johtuu ihan luonnon omasta toiminnasta. Kipu ja kuolema kuuluvat luomakunnan kudelmaan. Olisi mahdotonta kuvitella planeettamme elonkehää ilman niitä. 

Näin totesivat jo gnostilaisiksi kutsutut varhaiset kristityt. Tosin heidän mielestään tällaista luontoa ei luonut Jeesuksen Kristuksen Jumala, vaan astetta kömpelömpi tai kenties suorastaan pahansuopa alempi jumaluus. Kärsimys on siis taitamattoman tai ilkeän luojajumalan käsialaa. 

Taivaassa taas hallitsee suurin ja viisain Jumala ja hänen poikansa Jeesus Kristus. Siksi siellä ei ole itkua ja vaivaa. 

Osavastauksia ikiongelmaan 

Tämän päivän kristikunnalle kärsimyksestä on tullut suurempi älyllinen ongelma kuin millekään aikaisemmalle sukupolvelle. 

Ennen maailman vääryydet vain hyväksyttiin ja Jumalaa huudettiin avuksi. Nykyään ne ovat monelle pääsyy torjua koko jumalaoletus. 

Myös uskonnonfilosofisessa keskustelussa katsotaan, että paha ja kärsimys on yksi kolmesta pääargumentista jumalauskoa vastaan. Kaksi muuta ovat Jumalan kätkeytyneisyys ja uskontojen keskinäiset ristiriidat. 

Moni kristittykin kokee kipeää ristiriitaa. Miten voin rakastaa, kunnioittaa ja rukoilla Jumalaa, joka sallii niin paljon pahaa? 

Kristikunta on toki pohtinut tätä ikiongelmaa historiansa alusta saakka. Mitään yhtä järkeä tyydyttävää vastausta ei kuitenkaan ole löytynyt. On vain joukko osavastauksia ja ajatuksen alkuja. Niihin kuuluvat ainakin seuraavat. 

Maailman epätäydellisyys. Luonnon vapaus ja säännönmukaisuus. Tahdon, tietoisuuden ja persoonan vapaus. Vapautta kunnioittava Jumala. Jumalan Pojan kärsimys. Luomis- ja pelastushistorian keskeneräisyys. Jumalan kyky kääntää pahasta hyvää. 

Lisäksi on muistettava aiheen laajuus. Kysymykseen pahasta ja kärsimyksestä kytkeytyy luomakunnan koko kaari alusta loppuun. Siihen päälle vielä Jumalan salattu suunnitelma. 

Ei ihme, ettei kristikunnalla ole yhtä kuningasvastausta kärsimyksen ongelmaan. 

Kärsimys puhuu jumalauskon puolesta 

Viime aikoina kärsimyksen ongelmasta on johdettu myös ajatuspolku jumalauskon tueksi. Se etenee näin. 

Kun näemme kärsimystä, meissä syntyy erikoinen velvoitteen tuntu. Koemme että meidän täytyy auttaa. Emme saa mennä ohi. 

Mistä tällainen velvoite syntyy?  

Se ei selity pelkästään aivojen peilisolujen toiminnalla. Peilisolut siis saavat meidät kokemaan samaa kuin toinen. Peilisolujen heijaste on kuitenkin pelkkä biologinen reaktio. Se ei syvemmässä mielessä määrää meitä mihinkään. 

Tästä argumentti jatkaa näin: auttamisen velvoitteessa kuuluu ihmistä suuremman ääni. Omantunnon pakote on Jumalan sormenjälki ihmisessä. 

Sama pointti rakennetaan moraalisen närkästymisen idean kautta. Näemme että luonnossa on paljon kärsimystä ja eläimet käyvät jatkuvaa sotaa toisiaan vastaan. 

Silti emme päättele, että ihmistenkin elämän kuuluu olla pelkkää itkua ja riitaa. Sen sijaan ajattelemme, että jotakin on pielessä. Kapinoimme kärsimystä vastaan. Olemme vihaisia ja pyydämme toisenlaista maailmaa. 

Tämä muutoksen vaatimus nousee jumalatajusta. Meissä asuu aavistus toisenlaisesta todellisuudesta, siitä mitä Raamatussa kutsutaan Jumalan valtakunnasta. 

Näin kärsimyksen tosiasiasta voidaan rakentaa kaksi aivan erilaista argumenttia. Siitä käsin voidaan kiistää Jumalan olemassaolo, tai sitten puolustaa sitä. 

Ristin muotoiset paarit 

Ehkä erikoisin piirre kristinuskon suhteessa kärsimykseen löytyy hiljaiselta viikolta.

Kirkkovuodesta on osoitettu yksi ajanjakso kärsimyksen eteen pysähtymiselle. Samalla kun muistelemme Jumalan Pojan tuskien tietä, muistamme kaikkia kärsiviä ja kuolevia ihmisiä. Hiljainen viikko kutsuu hellään myötätuntoon ja mukanaelämiseen. 

Kuva ristiinnaulitusta Kristuksesta kertoo, ettei Jumalakaan jää kärsimyksen ulkopuolelle. Päinvastoin. Kristus on kokenut saman surun, tuskan ja kuoleman, jolla meitä ihmisparkoja ravistellaan. Niinpä hän katsoo meitä äärimmäisen myötätuntoisesti. 

Hänen viimeiset sanansa, ”Jumalani, miksi minut hylkäsit”, ovat erityisen lohdulliset. Hän tietää, miten ihminen voi menettää kaiken toivon ja uskonsakin. Siksi hän ei hylkää sitäkään, joka ei enää jaksa uskoa. 

Apostoli Paavali puhui salaperäisesta kohtalonyhteydessä Kristukseen. Emme ole omassa varassamme, vaan elämme, kärsimme ja kuolemme yhdessä Kristuksen. 

Siksi Kristuksen kärsimys kantaa kaikkia kärsiviä ihmisiä. Hänen ristiltään virtaa lempeää voimaa omien ristiensa kanssa kamppaileville. 

Tästäkin syystä Kuopion tuomiokirkon alttaritaulun alla lukee Ave Crux, spes unica – terve risti, ainoa toivo.