Sisällissota kosketti myös kirkkoa
Tekstikoko: -2 -1 0 +1 +2 +3
Mediakortti   |   Yhteystiedot   |   Palaute   |   Sivukartta   |   a- A  A+

Kuopion ja Siilinjärven evankelisluterilaisten seurakuntien lehti

Ajankohtaista

Sisällissota kosketti myös kirkkoa

28.2.2018

Teksti: Anne Heikkinen

Kuva: Kimmo Salvén

Vanha kuva: Kuopion Kulttuurihistoriallinen museo, Victor Barsokevitsch

Tänä vuonna on kulunut sata vuotta sodasta, jonka jäljet näkyivät pitkään ja osin näkyvät edelleen Suomessa. Suomen sisällissota oli väestömäärään suhteutettuna siihenastisen Euroopan historian verisin sisällissota, jossa kuoli arvioilta 36 500 ihmistä.

Suomen evankelisluterilainen kirkko ei ollut sodan osapuoli, mutta ei myöskään ulkopuolinen. Dosentti Ilkka Huhta toteaa, että sisällissotaa koskevaan keskusteluun kuuluu myös kirkon roolin arvioiminen.

Sisällissodan pappistarinat

Dosentti Ilkka Huhta on tutkinut sisällissodan pappistarinoita ja julkaissut niistä tietoa teoksessaan Papit sisällissodassa. – Tyypillistä pappistarinaa ei ole, jokainen tarina on omansa.

Suomen luterilaisessa kirkossa oli vuonna 1918 neljä piispaa, vähän yli 500 seurakuntaa ja noin tuhat pappia. Koko maan väkiluku oli hieman yli kolme miljoonaa ja heistä lähes jokainen kuului luterilaiseen seurakuntaan.

”Kirkon kannalta sisällissota kuva terminä hyvin sodan asetelmaa, sillä sotaa käytiin pääasiassa luterilaisen kirkon jäsenten kesken”, Huhta kuvaa.

Virallinen kirkko ei ollut puolueeton, sillä piispat ja useimmat papeista antoivat joko julkisesti tai hiljaisesti tukensa valkoisen Suomen tavoitteille. Tavallisten seurakuntapappien asenteet sodasta vaihtelivat aktiivisesta osallistumisesta passiiviseen sivusta seuraamiseen.

Valtaosa papistosta piti esivaltaa kohtaan nousseita punaisia kapinallisina ja syyllisinä sotaan ja valkoisia Jumalalta saadun esivallan puolustajina.

”Enemmistö pyrki pysymään sivussa, mutta kokonaan sivussa pysyminen oli mahdotonta, kun papin palveluksia tarvittiin. Sympatia valkoisia kohtaan ei ollut varauksetonta, etenkin kun koko tragedian suuruus selvisi papeille väestökirjanpitoon liittyvien velvoitteiden kautta. Sisällissodan mittasuhteet valottuivat seurakuntalaisten katona. Moni vaikeni pelosta tai avuttomuuttaan”, Ilkka Huhta arvioi.

Seurakunta-arkea sodan jaloissa

Rintaman valkoisella puolella seurakuntatoiminta jatkui sodan jaloissa kutakuinkin normaalisti, vaikka pula oli lähes kaikesta, kuten ehtoollisleivästä ja viinistä. Papeille sota toi kuitenkin ylimääräisiä tehtäviä.

”Pappien tehtävänä oli kutsuntaluetteloiden laatiminen ja virkatodistusten kirjoittaminen vangituista seurakuntalaisista. Myös hautaukset lisääntyivät”, Ilkka Huhta kertoo.

Osa papeista lähti rintamalle sotilaspapin tehtäviin seurakuntansa miesten mukana aluksi vapaaehtoisina ja myöhemmin kenttäpappitoiminnan organisoimina.

Punaisten puolelle jääneissä seurakunnissa elämä muuttui valkoisia alueita enemmän. Ilkka Huhta kertoo, että yleisesti ottaen kirkollisia toimituksia voitiin jatkaa entiseen malliin. Kirkoissa käyminen lisääntyi, kun ihmiset kaipasivat turvaa ja lohtua sodan keskellä.

”Mikäli punaisten kaatuneet tuotiin kotiseurakuntaan, kuten sodan alussa etenkin tapahtui, niin punaiset vainajat myöskin siunattiin seurakunnissa, tosin ei ollut sankarihautajaisia, kuten valkoisella puolella. Sodan loppupuolella punaisten hautaamista kirkkomaahan tapahtui harvemmin eikä moni papeista uskaltanut tai tahtonut joukkohautojakaan siunata.”

Väkivallanteot satunnaisia

Systemaattista kirkkoon kohdistuvaa vainoa Suomessa ei sisällissodan aikana esiintynyt ja papistoon kohdistuneet väkivallanteot olivat satunnaisia. Ilkka Huhta kertoo, että runsaat 30 pappia pidätettiin, pappiloita ryösteltiin, kymmenen virkataloa poltettiin ja kirkollisia toimituksia häiriköitiin.

Kaikkein kovin kohtalo koitui kymmenen papin osaksi. Näistä murhatuista papeista tuli kuuluisuuksia ja sodan jälkeen marttyyreita.

”Tunnetuimmaksi marttyyripapiksi nousi Suodenniemen kirkkoherra Kaarlo Julius Kalpa, joka oli ammuttu punakaartin kuulustelujen jälkeen ja jonka ruumis oli jätetty tien varteen.”

Sisällissodan muistovuosi on hyvä tilaisuus keskustella yhteisen historiamme kipeistäkin kysymyksistä. Ilkka Huhta toteaa, että menneisyyttä ei voi muuttaa eikä hyvittää, mutta sitä voi koettaa tutkia, selittää ja ymmärtää.

”Suomessa käytiin sata vuotta sitten poikkeuksellisen verinen sisällissota. Silti sen jälkeinen kertomus on kertomus hyvän yhteiskunnan rakentamisesta ja rakentumisesta”, Huhta sanoo.

Sodassa kuolleet valkoiset saivat sankarihautauksen. Sodan alussa punaisetkin vainajat siunattiin kirkkomaahan. Sankarihautajaiskulkue Kauppakadulla Suomen Pankin edustalla 8.5.1918.

Sisällissota koettelee myös Kuopiota

”Sota oli Kuopiossa suhteellisen veretön ja vaatimaton ja punaisten antautuminen oli pikainen. Synkin luku sisällissodassa Kuopion osalta oli vankileiri ja sen joukkokuolleisuus”, kertoo kuopiolainen historiantutkija FM Erkki Kinnunen.

Kuopiossa sotaa edeltävät voimasuhteet olivat aluksi punaisten puolella. Tosin malttia peräänkuulutettiin ja rauhaa toivottiin viimeiseen saakka.

”Yksi erikoisista kuopiolaisista ilmiöistä oli 27.1. illalla järjestetty rauhankokous Puistokadun koululla, jossa molemmat poliittiset laidat olivat mukana. Kokouksen alustajan pääajatus oli, että vaikka koko muu Suomi tappelisi, niin Kuopiossa työväki ja porvarit lyövät sovinnon kättä”, Erkki Kinnunen kertoo.

Rauhankokous päättyi tuloksettomana, sillä muualla Suomessa oli jo tartuttu aseisiin.

Kuopiossa kyräiltiin ja taisteltiin

Sota alkoi tammikuun lopulla, kun koko maan punakaarteille annettiin liikkeellepanomääräys ja väkeä kehotettiin nousemaan laajasti esivaltaa vastaan.

Tammikuun loppupäivät olivat Kuopiossa odottavaa kyräilyä ja suunsoittoa. Punakaartin joukot siirtyivät Puistokadun kasarmeille.

Taistelut Kuopiossa alkoivat 1.2.1918 kun punakaarti alkoi ampua valkoisten asemia. Sota oli sala-ammuntaa puolin ja toisin, mutta lopullinen kohtalo ratkaistiin tykkitulella.

”Huuhanmäeltä ammutut laukaukset ratkaisivat sodan kohtalon. Kasarmien valloittaminen miesjoukolla olisi vaatinut liikaa uhreja ja ainoa mahdollisuus taistelun voittamiseen oli tykistö ja tykkituli. Punaiset nostivat valkoisen lipun antautumisen merkiksi kasarmin katolle ja valkoiset vaativat ehdotonta antautumista sekä kiväärien poisluovuttamista. Punaiset antautuivat 8.2. klo 13”, Erkki Kinnunen kuvailee.

Henkilötappiot tässä kahdeksan päivää kestäneessä sodassa olivat suhteellisen vähäiset.

Kuopion vankileirillä kurjat oltavat

Punaiset jäivät Kuopiossa vangiksi kasarmeille ja vankien määrä kasvoi pitkin kevättä, kun vankeja tuotiin muualtakin Suomesta. Vankileirin koettelemukset joutui kestämään kaikkiaan 3500 vankia.

”Konekiväärit oli asetettu joka kulmalle, vankilakasarmi, sairaala, työmaneesi, suojeluskunnan keittiö ja piikkilanka-aita alueen ympärillä”, kuvaa Erkki Kinnunen vankila-aluetta.

Olot vankileirillä olivat kovin kurjat ja kaikkiaan 475 vankia kuoli. – Ravintoa oli liian vähän, väkeä oli liikaa, hygienia oli olematonta ja sairastuneisuus lisääntyi kesän tullessa. Moni kuoli ravinnon puutteeseen tai kulkutauteihin.

Vankileirin toiminta lakkautettiin syyskuun lopussa, kun lievän tuomion saaneet armahdettiin ja pitkän tuomion saaneet siirrettiin muualle vankiloihin.

”Mikä oli sodan vaikutus Kuopiolle? Punaista terroria ei ollut, eikä juurikaan valkoista, tosin valkoiset telottivat Kuopion vankileirillä 24 punaista. Murhia ja väkivaltaisuutta luonnollisesti oli, mutta ei merkittäviä.”

 


Kallaveden seurakunnan 8.2.2018 järjestämän yleisöseminaarin Sata vuotta sisällissodasta tallenteet voit kuunnella täältä (linkki avautuu uuteen ikkunaan).